Tammisaari-Jukola 1976: Ratamestari ja kartoittaja Sune Forsström kertoo
Sune Forsström, joka piirsi tuolloin 25-vuotiaana kilpailukartan ja oli toinen kahdesta tasaveroisesta ratamestarista Tammisaari-Jukolassa, muistelee tässä, miten kaikki tuolloin tapahtui. Sune on kartanpiirtäjä ja pääratamestari myös Raaseporin kevätkilpailussa 2026.
Miten kartta syntyi
Tammisaaren Jukolaan kartoitettu alue oli miltei 26 neliökilometrin kokoinen, mukaanlukien järvet ja suot. Maasto sijaitsi puoliksi pohjoiseen ja puoliksi etelään kilpailukeskuksesta. Alue oli suuri, mutta myös mittakaavat olivat tuolloin vielä toisenlaisia kuin nykyään. Tammisaaren Jukola 1976 ajoittui tärkeään murrosvaiheeseen suunnistuskarttojen historiassa, kun ensin siirryttiin mittakaavaan 1:20 000 ja pian jo mittakaavaan 1:15 000. Juuri näihin aikoihin alettiin tehdä myös oikeita suunnistuksen erikoiskarttoja, ja samalla myös viesteissä otettiin käyttöön hajonnat.
OK Järven oli järjestänyt SM-viestin 1972 Braxenträsketillä, mutta silloin käytetty kartta muistutti vielä tavallista peruskarttaa. Neljä vuotta myöhemmin Jukolassa tilanne oli jo toinen. Oli ehkäpä ”takaperoista” aloittaa suoraan yli 20 neliökilometrin alueesta. En uskaltanut vielä piirtää karttaa puhtaaksi, vaan Jorma Ake Paraisilta teki sen työvaiheen minun maastotöitteni pohjalta. Ensin tein maastokonseptit, minkä jälkeen piirsin kartan käsin muoville mittakaavassa 1:10 000 kaupungingeodeetin toimistolla, jossa sain käyttää (kilpailunjohtajana toimineen) Bernhard Biströmin piirtopöytää. Sen jälkeen oli Jorman vuoro piirtää puhtaaksi.
Yrjö Teeriaho antoi minulle pariin kertaan vinkkejä. Hän oli tehnyt Fiskariin 1966 MM-kartan. Jukolan kartta 1976 oli jo täysin erilainen kuin vuosikymmen aikaisemmin, jopa karttamerkit olivat toisenlaisia. Kartoittamisen periaatteet alkoivat 1970-luvulla olla muuten suunnilleen nykyisen kaltaisia, mutta puhtaaksipiirtäminen oli erilaista. Se tapahtui kolmelle, neljälle ja viidellekin muoville väri väriltä erikseen, kynillä ja tarra-arkeilla, joista sai muotoon leikattuja karttasymboleita. Tämä oli hieman primitiivistä. Valopöytä oli tärkeä. Taisin saada valopöydän käyttööni Forstikselta (Ekenäs Forstinstitut eli Tammisaaren metsäopisto), jossa piirsin metsäkarttoja harjoitustyönäni. Hasse von Schoultz (järjestelykomitean pääsihteeri ja kilpailukanslian päällikkö) oli siellä rehtorina ja järjesti käytännössä työhuoneen Jukolaa varten. Tulin sittemmin itsekin olleeksi Forstiksella töissä 35 vuotta.
Käytännön maastotöitä koskien voisin mainita, että sota-aikaiset kuopat näkyivät tuolloin edelleen paremmin kuin nykyään. Minulla oli isäni apulaisenani; hän oli kotoisin Skogbystä ja eläkeläinen. Hän etsi tiheiköistä kuoppia ja kiviä, jotta saimme paremman käsityksen, mitkä niistä piti ottaa kartalle.
Ratasuunnittelu
Radat minä ja Skogbystä kotoisin ollut Per Dahlström teimme kahdestaan. Suunnittelutyö sujui mukavasti. Jonkun kerran me ajoimme karttojemme kanssa veneellä kauniilla kelillä luodolle pitämään palaveria kaikessa rauhassa. Per voitti H35:ssä suomenmestaruuden vuonna 1973. Hän oli töissä Skogbyn sahan kuivaamolla ja pystyi aina välillä ”livahtamaan” sieltä metsään. En muista enää tarkalleen, miten olimme aikoneet jakaa urakkamme; alkuperäinen ajatus taisi olla ottaa osuudet erillisinä, mutta päädyimme kuitenkin tekemään molemmat töitä molempien kilpailuiden kanssa, sekä Jukolassa että Venloissa. Per Dahlström otti loppujen lopuksi enemmän vastuuta rastihenkilöstöstä ja minä puolestani ratasuunnittelusta. Joka rastilla tuli tuolloin olla kahden henkilön miehitys.
Seija Roos koejuoksi Venlojen juoksun ihanneajan. Minä ja veljeni koejuoksimme vuorostamme Jukolan ihanneajat. Olimme noihin aikoihin sellaisessa kunnossa, että radat oli mahdollista suunnitella sen perusteella, mihin vauhtiin itse kykenimme (Sune Forsström oli vuoden 1975 Jukolan ankkuriosuudella neljäs, kun OK Järven oli viestissä kahdestoista, toim. huom.).
Hajonnat eivät olleet tuolloin vielä kovinkaan monimutkaisia. Enimmiltään käytettiin kahden vierekkäisen rastin pareja, ja kun joukkueitakin oli vielä vähemmän, tämä riitti hyvin. Väliaika- ja juomarasteille saimme kalustoa Uudenmaan Prikaatista Dragsvikistä, siis kenttäradioita, -puhelimia ja niin edelleen. Yksi syy siihenm että uskalsimme ottaa Jukolan vastuullemme Tammisaareen, oli juuri se, että prikaati oli paikkakunnalla. Prikaati käyttikin Jukolan järjestelyitä harjoituksenaan.
YLE lähetti Tammisaaresta 1976 ensimmäistä kertaa läpi koko yön kestäneen radio-ohjelman. Se vaikutti varmaankin myös ratasuunnitteluun, ja Antero Viherkentästä tuli tätä kautta ystäväni. Kartta oli suuri ja ylsi molempiin suuntiin kilpailukeskuksesta, mikä tarjosi mahdollisuuksia yleisörastiin, mutta lopulta sellaista ei varsinaisesti käytetty, sillä emme halunneet halkaista kilpailukeskusta kahtia. Kolmannen osuuden eli pitkän yön sekä ankkuriosuuden juoksijat kulkivat kuitenkin tietä pitkin Puolustusvoimien tutka-aseman vierestä läheltä kilpailukeskusta. Siellä yleisön oli mahdollista nähdä yöllä kilpailijoita, mutta ilman kenttäkuulutusta.
Silloin ja nyt
Karttaa käytettiin useamman vuoden ajan, varsinkin erilaisissa pienemmissä harjoituksissa. Varsinkin Skogbyn suunnan kallioilla oli hauskaa juosta, mutta emme lopulta järjestäneet siellä enää suurempia kansallisia kilpailuita. Mittakaavojen muuttuminen vaikutti tähän, eikä tuolloin ollut mahdollista vaihtaa enää jo offset-painettujen karttojen mittakaavaa. Muuten karttaa olisi varmasti käytetty kauemminkin.
Tänä vuonna en varmaankaan olisi ollut ratamestari eikä tätä aluetta olisi välttämättä valittu kilpailukäyttöön juuri nyt, ellei kyse olisi ollut juhlakilpailusta. Tällä kertaa ei suunnisteta yhtä laajalla alueella kuin tuolloin, mutta radat kulkevat joka tapauksessa vanhan Jukolan kilpailukeskuksen ympärillä ja useissa muissa osissa historiallista Jukolan maastoa. Minun oli helppoa valikoida kourallinen samoja rastipisteitä kuin tuolloin. Tuntui luontevalta sijoittaa rasteja suunnilleen samoihin paikkoihin kuin 50 vuotta sitten tai ainakin lähelle niitä.
Maasto on tänään sekä samanlainen että erilainen: esimerkiksi korkeajännitelinjaa ei ollut vielä 1970-luvulla. Vanhat kylätiet olivat sen sijaan enimmäkseen olemassa jo niiltä ajoilta, kun alue oli asutettu. Se oli meille etu ja helpotus, sillä pääsy paikan päälle oli yksinkertaista. Silloin ei myöskään ollut puomeja, toisin kuin nykyään. Myös suuri maantie oli Jukolan aikoihin varsin uusi. Pohjanpitäjänlahden sillat tulivat 1971, minkä jälkeen saimme oikotien Leksvallista Skogbyhyn. Sitä ennen oli pitänyt kiertää Källvikenin kautta.
Metsä on myös kasvanut, ja osalle pelloista on istutettu puuntaimia. Torppien pellot metsitettiin jo 1950- ja 1960-luvulla. Huonon kulkukelpoisuuden paikkoja oli vaikeaa näyttää kartalla 1970-luvulla ennen kuin suunnistuskartoilla alettiin käyttää vihreää väriä. Hakkuuaukkojen ja taimikoiden kuvaamiseenkaan ei käyttty vielä keltaista, vaan L-symboleita. Vain pellot olivat keltaisia.
Jukolassa oli tuolloin vähemmän rasteja kuin nykyään. Sekä 1970-luvun ratasuunnittelutyyli että kilpailumaasto mahdollisivat pitkiä rastivälejä. Myös nyt keväällä 2026 kilpaillaan pitkällä matkalla, mikä antaa radoille vastaavaa luonnetta kuin Jukolassa 1976. Tämä sopii erinomaisesti juuri tähän maastoon, joka mahdollistaa monipuolisia reitinvalintoja myös nykyään.
(Sune Forsströmiä haastatteli Charlotta Wolff 29.3.2026)