Tammisaari-Jukola 1976: kilpailunjohtaja Bernhard Biström kertoo
Bernhard Biström, joka oli myös ollut mukana perustamassa OK Raseborgin edeltäjää OK Järveniä 1956, oli kilpailunjohtaja Tammisaari-Jukolassa 1976, suurimassa seuramme toistaiseksi järjestämässä kilpailussa.
OK Järvenillä oli eteläisen sijaintimme takia tapana aina olla kilpailu keväällä, huhtikuun viimeisenä sunnuntaina. Silloin oli jo melkein lumetonta, eikä mikään muu seura voinut järjestää kilpailuita niin aikaisessa vaiheessa vuotta. Ensimmäisen kerran näin tehtiin 1957 ja sen jälkeen joka vuosi aina vuoteen 1966 asti, jolloin kevätkilpailu piti peruuttaa lumen takia.
Aloitteen Jukolan järjestämiseen teki Jerker Nyberg, joka ehdotti tätä seuran vuosikokouksessa. Hän istui FSO:n hallituksessa, ja hänellä oli kontakteja Suunnistusliittoon. Hän pystyikin varmistamaan, että OK Järven sai aina huhtikuun viimeisen sunnuntain. Jukola taisi nousta asialistalle ehkäpä vuonna 1973. (Jukolan viesti myönnettiin OK Järvenille alkuvuodesta 1974.) Aloite tuli vuosikokoukseen kovin yllättäen, minkä takia koolle kutsuttiin uusi kokous, jossa äänestettiin, halusiko seura järjestää Jukolan. Puoltavia ääniä tuli valtavasti, kun taas vastaan äänesti vain kaksi. Toinen heistä oli Klas Lindholm, joka tiesi, miten työläästä hankkeesta oli kyse.
Lindholm otti sittemmin hoidettavakseen suuren osan rakentamisesta ja sen johtamisen. Siihen saimme apua armeijalta, ja varuskunnan päällikkö eversti Rolf W. Stewenistä tuli kunniatoimikunnan puheenjohtaja. Saimme varusmiehiä työskentelemään kilpailukeskuksen rakentamisessa. Lindholm oli työmaalla päivittäin ja käytännössä asui kilpailukeskuksessa pari viikkoa. Oli onnekasta, että saimme vuoden 1976 Jukolan, sillä 1975 oli huono keli ja 1977 valtavan kylmää. Vuonna 1976 sää oli hyvä, ja kilpailukeskusta rakennettaessa oli niin kuivaa, että kaksi pientä maastopaloa syttyi, kun varusmiehet tupakoivat maastossa.
Kilpailupäivänä olin huolissani taivaalle ilmaantuneesta pienestä pilvestä, mutta vettä tuli vain kevyen sadekuuron verran. Alueella oli matalajännitesähköt, mutta saimme sähköyhtiön vahvistamaan linjaa, mistä kiinteistöille oli hyötyä jälkikäteen. Alueen valaistus rakennettiin talkoilla. Onnistuimme saamaan tuttuja pienyrittäjiä hoitamaan asian. Myös Tammisaaren kaupungin sähkölaitoksen johtaja oli mukana hankkeessa. Muutenkin melkein kaikki tehtiin talkoovoimin, muun muassa rakennettiin kilpailukeskukseen uusi tie maanomistaja Virkkalan talolta itään.
Tie kilpailualueelle oli yksisuuntainen siten, että alueelle sai saapua ennen lähtöä ja poistua lähdön jälkeen. Olin huolissani, miten liikenne sujuisi. Pidimme tiedotustilaisuuden lehdistölle klo 12 Tammisaaressa ravintola Knipanissa, ja pidin esityksen, joka ei ehkäpä ollut paras mahdollinen. Ajattelin vain liikennettä, eikä tarjolla ollut ruoka maistunut. Ajattelin vain, ”miten pitkän autojonon tulen näkemään maantiellä, kun ajan takaisin alueelle”, mutta ei siellä ollutkaan mitään jonoa, mikä sai minut rauhoittumaan. Liikenne sujui hyvin.
Pesupaikka rakennettiin pienen järven itäpuolelle (paikka näkyy käsiohjelmasta). Saimme lämpimän veden Tammiharjusta, ja se kuljetettiin paikalle yhdellä tai kahdella kuorma-autolla, joissa oli lavalla muutaman tuhannen litran tankit. Pesupaikalla oli sitten kuivalla maalla lasikuituvene, johon lämmin vesi tyhjennettiin auton lavalta. Noin 3300 suunnistajaa otti sitten vettä ämpärillä, peseytyi ja tyhjensi sen jälkeen ämpärinsä maahan. Tällainen oli mahdollista vielä vuonna 1976. Seuraavan vuoden järjestäjät kysyivät minulta syksyllä kokouksessa, kuinka me selviytyimme terveystarkastuksesta, mihin minä vastasin, että kaupungin terveystarkastajat olivat mukana talkoissa, toinen mahdollisesti vastuuhenkilönä. Olennaista olikin saada oikeat ihmiset mukaan. Mitään bajamajoja ei käytetty, vaan käymälät naisille ja miehille rakennettiin kaivetun ojan yläpuolelle, ja tarpeensa sai käydä tekemässä riu’ulla istuen. Sanomalehti Västra Nyland raportoi tästä kaikesta muutamaa päivää ennen kilpailua ja otti hienon kuvan, jossa Sven ”Sissi” Nordlund mittaa riu’un korkeutta siten, että ilmoittautuneiden listalla ollut Juha Mieto pystyisi käyttämään käymälää. Ainoastaan toimitsijoille oli lainattuna siirrettävä käymälä Tammisaaren kaupungilta kaupunginjohtajan luvalla.
Seura sai varsin paljon taloudellista tukea Fiskars Oy:ltä, muun muassa lahjoitetun puutavaran muodossa. Konserninjohtaja Olof Bruncrona oli mukana kunniatoimikunnassa. Kilpailun jälkeen vuokrasimme ladon Ekeröstä, mihin puutavara kuljetettiin. Myös tämän järjesti Klas Lindberg. Hän oli metsäteknikko, ja hänellä oli hyvät suhteet maanomistajiin. Lato on edelleen olemassa; OK Järven on rakentanut siihen katon ja maalannut sen. Lisäksi Åke Ingberg myi ilmoituksia käsiohjelmaan annonser till programbladet, mistä kertyi tuloja. Kaikki läntisen Uudenmaan yrittäjät suhtautuivat hyvin myötämielisesti auttamiseen. Voi todellakin sanoa, että Länsi-Uusimaa oli mukana! Kaikki maanomistajat suhtautuivat hankkeeseen myönteisesti. Aivan kuten nykyäänkin, Fiskars omisti tuolloin suuren osan alueesta.
Sune Forsström käytti paljon aikaa karttaan. Hän teki valtavasti työtä minimaalista korvausta vastaan; käytännössä talkoina. Sekä kartta että kilpailu saivat erittäin positiivista palautetta.
Olimme varsin nuoria, minä olin 37 ja Sune vielä huomattavasti nuorempi (hän oli 25). Olin ollut mukana juoksemassa Jukolaa muutamana vuonna. Olin seuramme puheenjohtaja, ja siksi minusta tuli kilpailunjohtaja. Se oli mukavaa. Järjestelykomiteaa veti Stig Kewin. Hans von Schoultz oli sihteeri ja kirjoitti kaikki pöytäkirjat. Kilpailua edeltäneinä vuosina meillä oli kokouksia aiempien järjestäjien kanssa. Vuonna 1974 minä ja Hans von Schoultz saimme kääntää Jukolan sanoman ruotsiksi. Hedemora oli voittanut jo kerran, ja vuonna 1976 voitti jälleen ruotsalainen seura.
Meillä oli myös kolme naispuolista palkintojenjakajaa, Helena Blomberg (o.s. Lempinen), Seija Roos ja Susanna Wolff. Puolustusministeri Ingvar S. Melin, joka oli kilpailun suojelija, järjesti heille hienot leningit, jotta he kaikki olisivat pukeutuneet samoin; tiedä häntä, onkohan näitä vielä jossakin tallella? Ingvar S. Melin juoksi viestissä myös itse, Helsingin IFK:n kakkosjoukkueessa.
Kilpailussa käytettiin jo tuttuun tapaan hajontoja. Minä en puuttunut lainkaan ratasuunnitteluun, vaan Sune Forsström ja Per Dahlström hoitivat sen täysin kahdestaan. Noihin aikoihin ei tulospalvelussa ollut tietokoneita, vaan osuusajat laskettiin käsin. Tuona vuonna juostiin viimeistä kertaa perinteinen viestikapula kaulassa. Se piti näyttää saadakseen luvan lähteä metsään. Eläinlääkäri Olsoni tarkisti kaikkien metsästä tulleiden kapulat. Vasta 1977 alettiin antaa kartta suoraan vaihdossa. Kaikki kilpailukortit tarkistettiin käsin. Yksi joukkue oli leimannut kaikki rastit yhdellä ja samalla leimasimella, mutta jäi kyllä kiinni. Hylättyjä ei muuten ollut kovinkaan montaa. Aamulla piti järjestää uusintalähtö. Maanomistaja Virkkalasta oli hauskaa katsoa lähtöä, ja prikaatinkomentajan piti ampua lähtölaukaus. Hän seisoikin odottamassa, mutta kävi ilmi, että kaikki joukkueet olivat ehtineet jo metsään, eikä aamun yhteislähtöä tarvittukaan.
Maalityöryhmä, joka oli ottamassa vastaan Venloja, ei ollut valmistautunut siihen, että he tulisivat kaikki maaliin yhdessä letkassa. Loppuajoista saattoi tulla hieman summittaisia ja suurpiirteisiä, mutta sijoitukset saatiin kyllä täsmäämään, koska saapuneiden kartat kerättiin tulojärjestykseen. Meillä oli ollut jokunen viikko aiemmin koejuoksut, mutta emme olleet aavistaneet, että aivan kaikki voisivatkin tulla maaliin samanaikaisesti.
Metsänhoitaja C. J. Grönwall isännistöstä oli myös Fiskars-yhtiöstä. Hän oli vuokrannut helikopterin katsoakseen lähtöä. Hän kantoi huolta hirvistä, mutta ne vetäytyivät varovaisesti sivummalle, eikä mitään vaaraa syntynyt. Eräällä rastilla oli koppelo pesässään hautomassa, mutta myös se sai olla rauhassa läpi koko kilpailun.
Bernhard Biströmiä haastatteli Charlotta Wolff 1.4.2026.